Juhani Miettolan luoma kuvaus köyhien kehitysmaiden elintasosta ja niiden asukkaita vaivaavista sairauksista oli mykistyttävä kokemus.

Miksi suuret sairausvitsaukset  ja toivoton takapajuisuus on pesiytynyt maailman ihmisolennon alkujuurille? Voiko lähtökohta olla alueiden

kulttuurien muutosjäykkyydessä vai piilevätkö syyt ihmisten lyhytnäköisyydestä ja taipuvuudesta alistua vallitsevaan olotilaan? Lehdistö ja

tv-uutiset välittävät tietoja siitä, että kuinka monia suuria auttamisprojekteja kohdistuu köyhien kehitysmaiden auttamiseen. Toimenpiteistä

saa kuvan, että rikkaat kansat ovat inhimillisiä ojentaessaan apuaan nälänhädästä kärsiville ihmisille. Vaikka näenäisesti auttamisprojektit

ovat inhimillisyyden osoitus mutta todellisuus osoittaa päinvastaisuutta. Kuinka moni meistä haluaisi tai pystyisi muuttamaan köyhien

maiden olotilaa menemällä auttamaan ihmisiä kohdemaahan. Harvat valitut haluavat vaarantaa terveytensä menemällä tekemään

laupeudentyötä keskelle tuntemattomuutta ja kuvaamattomuuden suurta köyhyyttä. Ne henkilöt jotka menevät pyyteettömästi auttamaan  

hätää kärsiviä osoittavat sen teoillaan, että inhimmillisyys on siis totta.

     Miten me tavalliset suomalaiset pysrymme auttamaan kehitysmaita? Valtiomme sijoittaa tällä hetkellä 0.75 % kansantuotteestamme

kehitysmaiden auttamiseen toimittamalla kohdemaahan tieto-taitoa, johonkin elinoloja parantavaan ja pitkään hyötyä tuottavaan

rakenteeseen. Me kaikki tiedämme, että kannettu vesi ei pysy kaivossa ja siksi kohdemaan koulutukseen satsaaminen on parasta, joka

vaikuttaa pitkään elinolosuhteita parantavasti kohdemaassa. 

Ystävällisesti,

erkkil